Pallo-Sepot 44 ry
Haapasaarenkatu 1
37600 Valkeakoski
Pallo-Sepot 44 ry
Haapasaarenkatu 1
37600 Valkeakoski
Suden Raatelut
(28.5.2010)
Muistan vahvasti aloittaessani miesten sarjoissa jalkapallon pelaamisen oudoksuneeni perheellisiä pelureita. Tämä tottakai oli asia, joka ei tullut juniorijoukkueissa vastaan. Perheellisillä oli välillä mielestäni koodikieltä keskenään, kun he keskustelivat kotiasioista. Itse olin silloin huuli pyöreänä useampaan kertaa, kun en moisista asioista mitään tajunnut. Tietysti perheellisillä oli poissaoloja harjoituksista useammin kuin muilla pelaajilla, poislukien vuorotyöläiset. Kyllähän se aina nuorta nauratti, kun kuuli poissaolon syyksi lastenhoidon, kun vaimolla oli jumppa samaan aikaan. Koskaan ei tullut mieleen, että nämä pelurit ovat kotona lasten kanssa mieluusti päästäkseen seuraaman lapsen kehittymistä. Asioiden tärkeysjärjestyksestä ei minulla ollut silloin hajuakaan. Itse elin omaa elämääni ilman vastuuta ja huolen häivää, kuten nykyään seurani nuorempi osasto. Vuosien vieriessä perheenlisäystä saivat omaa ikäluokkaani lähellä olevat pelurit. Eikä aikaakaan, kun vastuullani on pieni ja hauras elämänalku. Viimeistään tässä vaiheessa kolahti omaankin nuppiin, että tässähän ollaan jo iällisesti aikuisia, henkinen puoli tosin laahaa perässä. Nykyään katselen nuorempien touhuja sekä kuuntelen heidän juttuja. Väkisin niistä tulee ajatuksiin, että olenko itsekin ollut samanlainen heidän ikäisenään. Pakkohan se on myöntää, että valitettavasti. Tämä ajatusleikki tuo kieltämättä mieleen kuinka suuri rikkaus joukkueurheilussa eri ikäluokkien mukana olo on. Nuoret oppivat paljon vanhemmilta pelaajilta myös pelin ulkopuolisia asioita. Vuosia vanhempien pelaajien elämää läheltä seuranneena olen ollut ylpeä tuntiessani nämä hienot jalkapalloilevat isät, joiden ajatusmaailma on muuttunut totaalisesti lapsien tullessa mukaan elämään. Jos pääsen edes lähelle näitä henkilöitä isänä olossa, voin vanhana kiikkustuolissa olla itsestäni ylpeä. Niin se maailma muuttuu, ennen parasta oli olla jalkapallo jalassa, nykyään se on olla oma vauva sylissä. -Pauli Jokinen-
(29.1.2010)
Salifutis, karvapallon potkiminen vai mikä se oli? No futsal tietenkin, laji jota harrastetaan koko ajan lisääntyvin määrin. Missä Suomen futsal tällä hetkellä menee? Verraten salibandyyn, laji on tällä hetkellä siinä vaiheessa kun salibandya alettiin kutsua sählyn sijaan oikealla nimellään ja pääsarja sai median kiinnostumaan itsestään. Vielä päänavaus mediassa on kuitenkin alkuvaiheessa ja futsalin pääsarjaa ei töllössä nähdä. Syytä en tiedä, mutta suuri menetys se kuitenkin on. Lajin suurin tarve olisi tällä hetkellä saada televisioaikaa, jolloin lajiliitto sekä seurat pystyisivät myymään lajia paremmin sponsoreille ja saada tätä kautta talouksiaan kuntoon. Tietysti lama vaikuttaa talouksiin joka lajissa ja alalla, mutta katsoessamme laman läpi, on suuria muutoksia tapahduttava jotta jalansijaa, kehitystä sekä jatkuvuutta lajiin saataisiin. Maajoukkue on mennyt suuria askeleita eteenpäin paikallisen pääsarjajoukkueemme Mad Maxin päävalmentajan johdolla ja GFT oli erittäin lähellä suurta yllätystä eurocup-peleissä. Suurta muutosta on siis tapahtunut 2000-luvun aikana. Alkujaan pääsarjaa pelattiin turnausmuotoisena ja peli oli päätöntä kohkaamista suoraan sanoen futista salissa, nykyään peli on jo kontrolloitua futsalia. Viihdyttävyyttä kontrolloitu peli tietenkin poistaa, mutta suunta on oikea ja kun oikea tasapaino peliin löytyy, iskee laji varmasti läpi suurella vaihteella myös valtamediassa. Maailman huipulla kontrolloituun peliin tulee lisävivahteena uskomattomat harhautukset sekä maalit. Tähän on pyrittävä myös täällä, yllätyksellisiä sekä huipputaitavia pelureita löytyy vasta kourallinen pääsarjastamme. Ai niin, mitä otsikossani oleva funsai sitten on. No se on anoppini käyttämä sana upeasta lajistamme. Hän ihastui lajiin käydessään vuosia sitten katsomassa peliäni. Jostain syystä futsal muuttui hänen vauhdikkaassa suussaan funsaiksi. Rakkaalla lajilla pitää totta kai olla monta nimeä.-Pauli Jokinen-(13.8.2009)
Taas on uusi kausi käynnistymässä Englannin Valioliigassa ja jalkapalloväki odottelee sormet syyhyten television äärellä lauantai- sekä sunnuntaimatseja. Jokavuotinen perinne kiristää kotona pariskunnan välejä, tietysti joissakin onnekkaissa kodeissa molemmat puoliskot seuraavat nenä ruudussa pallon liikkeitä tähdeltä toiselle. Valioliigalla on ollut monet vuosikymmenet suuri kannattajakunta suomenmaassa ja tv-lähetysten lisääntyessä katsojien määrään saadaan uusia innokkaita. Lähes joka joukkueelle löytyy Suomesta kannattajansa, joskin suurimmat seurat keräävät eniten kannattajia taaksensa. Suomesta löytyy myös monia omaan joukkueeseensa uskovia fanikerhoja, jotka järjestävät pelimatkoja sumuisille saarille sekä yhteisiä illanviettoja pelien parissa. Tuleva kausi tulee olemaan jälleen kutkuttava, vaikkakin suurella todennäköisyydellä joku 4 suuresta seurasta (Manchester United, Chelsea, Liverpool, Arsenal) tulee jälleen mestaruuden kuittaamaan. Varteenotettavia kärkijoukkueita löytyy tietysti myös muitakin, esimerkiksi yllätysvalmis ja pohjattomalla öljyrajakassalla varustettu Manchester City. Vannoutuneena Liverpool-kannattajana tietysti uskon vahvasti omieni mestaruusmahdollisuuksiin. Valioliigan seuraajana mielestäni yksi hauskimmista asioista on keskustella/väitellä kaverien kanssa omien seurojen mahdollisuuksista. Väittelyt ovat välillä kuumia ja silloin tällöin joku poistuu keskustelusta naama mutrussa kun joku on osunut arkaan paikkaan, kuitenkaan pitkiä riitoja näistä ei synny, ja herne nenässä paikalta poistunut liittyy takaisin joukkoon jatkamaan lämminhenkistä keskustelua. Ensimmäiset omat muistikuvat piirtyvät mieleeni 80-90-lukujen taitteesta, kun viikkorahalla ostettuja karkkeja tai sipsejä tuli mutusteltua kotisohvalla ja katseltua joka viikko TV 2:n puolelta valioliiga-lähetystä. Vieläkin mieleen palaavat esimerkiksi Liverpoolin Candy-mainoksiset paidat, Arsenalin JVC:t sekä ManU:n Sharpin vastaavat. Ajat eivät enää palaa, kun palloa pelattiin Englannissa vain pitkä päätyyn ja perään, mutta nyt saamme nauttia monipuolisemmasta ja monikansallisemmasta pelistä. Monen mielestä muutos ei ole pelkästään vain hyvästä…
-Pauli Jokinen-
(6.8.2009)
Lapsena vanhempani jaksoivat kuskata ja välillä raahata minua harrastuksesta ja kilpailusta toiseen. Olen erittäin kiitollinen heille tästä avusta näin ”aikuisena”. Ilman heidän jaksamistaan olisi elämäni paljon köyhempi rahallisesti ja henkisesti. Harrastin pienenä jalkapalloa, jääkiekkoa, lentopalloa, yleisurheilua ja hiihtoa. Kaikissa näissä harrastuksissa olin paljon tekemisissä toisten lapsien sekä aikuisten seurassa. Olin jo alle 5-vuotiaana yleisurheilussa mukana ja jos ikäiselleni ei kilpailuja ollut, kiersin kuitenkin maskottina muiden mukana. Pikkuhiljaa lajit lisääntyivät iän karttuessa ja tutustuin uusiin ihmisiin. Jalkapalloa pelatessani sain laajimman tuttavapiirin ja sinänsä ison jalkapalloperheen oman joukkueeni sekä tuttujen vastustajien myötä. Nykyään tuntuu, että suurimmassa osassa joukkueista on joku tuttu ja juttua riittää aina useammaksi hetkeksi tavatessamme. Lapsille olisi erittäin hyödyllistä harrastaa monia urheilulajeja pienestä pitäen, ei pelkästään terveellisten elämäntapojen vuoksi, vaan myös sosiaalisten taitojen vuoksi. Suomessa olisi vähemmän syrjäytyneitä sekä ujoja nuoria, ja lapset saisivat oman perheensä lisäksi toisen suojaverkon jolle kertoa ongelmistaan. Harrastuksen myötä lapsi ”joutuisi” kanssakäymisiin erilaisten ihmisten kanssa ja oppisi käyttäytymään reilusti toisia kohtaan. Sosiaalisen ihmisen ei tarvitse kantaa koko maailmaa harteillaan, osaamalla puhua ja pyytää apua saa helposti jonkun tuttavan jakamaan painoa harteilta. Itse en ole koskaan ollut hiljaisimpia ihmisiä, mutta osaltaan nuorena opitut tavat ovat helpottaneet sisälläni olevaa ujoutta pysymään piilossa. Ei sitä tietysti lapsena ajattele että joskus voisin hyötyä sosiaalisuudestani, mutta näin se kuitenkin on. Nykyään yksi tärkeimmistä työkaluistani on suuri leipäläpeni, jota käytän töissä 8 tuntia päivässä avustaessani asiakkaita puhelimessa. Unelmani oli olla ammattijalkapalloilija, joka ei onnistunut, mutta sitä varten harjoitellessani opin kuitenkin nykyisen ammattini aakkoset. Toivottavasti tämä kirjoitus inspiroi vanhempia potkimaan lapsia iloisten harrastusten pariin! -Pauli Jokinen- (24.7.2009)
Kesän ehdottomasti hienoimpia urheiluhetkiä on tarjonnut Suomen lentopallomaajoukkue. Uskomattomia esityksiä Maailmanliigassa ja sopivana höysteenä loistava tunnelma kotipeleissä. Nyt odotetaan saman tahdin jatkuvan MM-karsinnoissa Tampereella. (11.6.2009)
Tänä keväänä on suureen ääneen mediassa kauhisteltu Veikkausliigan katsojamääriä, jotka jatkavat edelleen laskua vuoden 2007 huippulukemista. Voisi siis sanoa että on palattu totuttuun pienen kasvun jälkeen. Totuushan on se, että vain yksittäisten vuosien kohdalla voidaan sanoa joko yleisökadosta tai -ryntäyksestä katsomoihin. Syiksi tämän vuoden yleisökatoon on kerrottu huonokuntoiset kentät sekä huonot ilmat. Ja tietysti mediassa suuren huomion on saanut sana ”tuote”, eli jalkapallo tuotteena ei tällä hetkellä ole riittävän kiinnostavaa suurelle yleisölle. Mikä avuksi? Yksi vaihtoehto voisi olla kysyä kansan mielipidettä siitä, että mikä olisi se juttu joka saisi yleisöä katsomoon. Missään vaiheessa ei ole mediassa ollut puhetta tästä asiasta. Suurin osa katsojista tulee katsomoon rakkaudesta lajiin ja kannustamaan omaa seuraa. Mikä olisi keino saada ne ihmiset katsomoon, jotka eivät lajia palavasti rakasta? Suomessa selitään katsomoiden tyhjyyttä jalkapallokulttuurin puutteella. Käsittääkseni kulttuuri on ollut aina itsemme tekemää, 1970-2000-luvuilla kulttuuria oli tulla pipo päässä ja tuulipuku päällä sekä olla hiljaa katsomossa. Pilkat kuuluivat ainakin hyvin kentille. Tällä hetkellä edellisen kulttuurin luoneet ovat sukset sekaisin uusimman, Keski-Euroopasta tuodun katsomokulttuurin kanssa. Fanijoukot laulavat ja kannustavat koko pelin ajan, tämä tuo tunnelmaa peleihin ja pelaajatkin innostuvat kun on meteliä. Vierasmatkoilla tuulipukukansakin intoutuu usein huutosakin mukaan, mutta kotikonnuilla ei parane huutaa ettei maine mene. Vielä on tekemistä, mutta olisihan se hienoa että nämä kulttuurit saataisiin paremmin sekoitettua. Tämä voisi tuoda taas lisää katsojia katsomoon. Oman kylämme seura Haka on tänä vuonna panostanut tuotteen kehittämiseen ja kaikenlaista uutta on tullut. Osaltaan tämä selittää katsojamäärien kasvun, mutta osa on palannut katsomoon ”gloryhuntterina”, eli kun menestystä tulee, tullaan sitä katsomaan että ollaan nosteessa mukana. Ei siis varsinaisesti pelin vuoksi, vaan voittojen vuoksi. Viime kaudella ei voittoja tullut ja katsomot ammottivat tyhjyyttään. Seura oli sekä taloudellisessa että pelillisessä kriisissä, ja silloin olisi tukea paikallisilta tarvittu. Tänä vuonna yleisöä on ollut taas enemmän ja siihen on oma ansionsa kovalla työllä, jota toimistolla on tehty sekä tietysti uusilla ideoilla joita Sedu Koskiselta on tullut. Toivotaan että uusia tehostekeinoja tulee lisää ja ihmiset löytäisivät jatkossa vielä paremmin tiensä uusitulle ja kauniille Tehtikselle. -Pauli Jokinen- (27.4.2009)
Otsikko kärjistää hieman asiani oikeata kantaa, mutta pienemmässä mittakaavassa kuvastaa loistavasti kaikkien joukkuepelien pelaajien arkea. Nuorena pelaaminen on intohimo, ja ainoat jotka siitä kärsivät ovat vanhemmat sekä sisarukset, kun aikataulut järjestetään pelaajan mukaan. Kotoa muuttamisen jälkeen yksin asuttaessa on ainoa vaihe kun peluri ei ole tilivelvollinen menoistaan muille kun itselleen. (10.3.2009)
(19.2.2009)
|